Jutustelua demokratiasta

- Olet joskus ollut sitä mieltä, että demokratia on paras hallintomalli. Vieläkö olet samaa mieltä?

- Oikeastaan olen, ja olen sen valmis perustelemaankin, mutta olen kyllä tullut epäileväksi sen suhteen, että kykeneekö demokratia puolustamaan itseään, olemassaoloaan ja toimintakykyään.

- Tuo demokratian toimintakyvyn mainitseminen tuntuisi kaipaavan vähän lisää selitystä.

- Sen esille nostaminen ehkä selittyy parhaiten sen vastakohdan kautta. Sellainen hallinto, joka ei kykene määrittelemään, asettamaan eikä toteuttamaan päämääriään vaan pikemminkin ajelehtii, ajautuu, sekoilee ja törmäilee, on toimintakyvytön. Toimintakyvytön hallinto ei voi olla hyvä hallinto. Ei mikään hallintomalli tietenkään toimi niin sujuvasti, etteikö kaikenlaisia ongelmia, häiriöitä ja turbulenssia ainakin joskus esiintyisi, mutta toimintakykyinen hallinto kykenee reagoimaan hallitusti erilaisiin ristiriitatilanteisiin, yllätyksiin ja ympäristössä tapahtuviin muutoksiin.

- Olisiko tuossa sellainen taka-ajatus, että vaikka hallinto olisi muodoiltaan demokraattinen ei kykenisi hallittuun toimintaan, sitä ei oikeastaan voisi nimittää demokraattiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä.

- Ymmärrät aivan oikein. Sellainen hallinto, jossa kansalaiset kyllä osallistuvat ja vaikuttavat, mutta joka ei kuitenkaan toimi, ei ole oikeastaan demokratia vaan oklokratia, siis sellainen hallintomalli, jossa valta on rettelöivillä väkijoukolla ja riitelevillä kuppikunnilla, jotka eivät ota vastuuta yhteiskunnan toimivuudesta vaan pyrkivät ainoastaan ajamaan omia hetkellisiä intressejään ja mielihalujaan. Ei mikään hallintomalli ole itseisarvoisesti ainoa oikea, vaan niiden hyvyys tai huonous riippuu siitä, kuinka hyvin ne toimivat ja millaisia tuloksia ne saavat aikaan. Tulosten osalta demokraattisella mallilla, silloin kun se toimii, on esitettävänään hyvät näytöt. Muinaisen Kreikan kukoistukseen nousu perustui olennaisilta osiltaan Ateenan ja muiden kaupunkivaltioiden demokratiaan. Rooman nousun perustana oli Rooman tasavalta ja sen instituutiot, jotka säilyivät pitkälti keisarivallan aikaankin. Uudella ajalla USA:n ja Englannin nousu sekä talouden että maailman politiikan johtaviksi valtioiksi perustui demokratiaan. Tieteen kehitysloikat ovat tapahtuneet pääosin demokraattisissa ympäristöissä. Maailman onnellisimmat ja vauraimmat valtiot ovat jokseenkin poikkeuksetta demokratioita. 

- Kuitenkin demokratia tuntuu nyt olevan kriisissä. Lehdistö kirjoittelee nykyisin paljon siitä, demokratiaa uhkaa äärioikeiston nousu. 

- Ei se lehdistö aivan täysin väärässä ole äärioikeiston uhkasta puhuessaan, mutta se on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa, sillä se välttelee visusti ongelmien perimmäisten syiden huomaamista ja kauhistelee vain mahdollisesti uhkaamassa olevia seurauksia. Historiallisesti katsoen uhka demokratialle on kuitenkin useimmiten, ellei suorastaan aina, tullut vasemmalta. Kehitys on käynyt niin, että vasemmisto on ensin irtisanoutunut niistä pelisäännöistä, jota demokratian toimivuus edellyttää, rikkonut demokraattisen hallinnon toimintakyvyn, saattanut se sekasortoiseen tilaan ja reaktiona siihen on sitten ollut yksinvaltius. Niin kävi Ranskan vallankumouksessa, jossa jakobiinit ensin panivat hyrskyn myrskyn ja reaktiona siihen oli Napoleon. Niin kävi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Italiassa, jossa vasemmisto hulinointi esti hallinnon toimimisen ja reaktiona siihen oli Mussolini. Samoin kävi myös ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa, jossa vasemmiston rettelöinti halvautti Weimarin Saksan hallintokoneiston ja reaktiona tähän oli Hitler. Niin oikeastaan kävi ensimmäisen maailmansodan aikana myös Venäjällä, jossa bolsevikkien harjoittama sabotointi ja myyräntyö esti demokraattisen hallinnon pystyttämisyrityksen. Venäjän tapauksessa yksivaltiaaksi tuli bolsevikki Lenin ja hänen seuraajansa Stalin. 

Tässä on varmaan syytä todeta, että oikeisto ja vasemmistotermejä heitellään niin mielivaltaisesti, että ne eivät oikeastaan määrittele paljon mitään, eivätkä ehkä ole sisällöltäänkään kovin hyvin toisistaan erotettavissa. Olennainen asia on oikeastaan yksinvaltius, diktatuuri. Samantapaisia piirteitä kuin noissa edellä mainituissa tapauksissa on nähtävissä myös tämän päivän USA:n kehityksessä. Vastavaikutuksena erilaisten woketusporukoiden melskaamiselle presidentiksi äänestettiin Trump, jonka touhuissa on vahvoja oireita siitä, että hän haluaisi tehdä Aatut. Niinpä vanhan kunnon Polybioksen poliittinen teoria näyttäisi toteutuvan melkeinpä hämmästyttävän hyvin.

- Polybios oli niitä muinaisia kreikkalaisia, eikös niin?

- Aivan niin. Polybios (203 – 118 eaa) oli hellenistisellä kaudella elänyt historioitsija, jonka mukaan mikään hallintomuoto ei ole pysyvä vaan niiden välillä tapahtuu syklinen vaihtelu.  Lyhyesti esitettynä ja kovasti yksinkertaistaen hänen näkemyksensä mukaan hallintomallit alkoivat alun perin kehittyä siitä, että ihmisyhteisöt valitsivat itselleen johtajan, laumanjohtajan, tai joku lauman jäsenistä hankkiutui sellaiseen asemaan. Ajan mittaan johtaja lujitti valtansa yksivaltiudeksi. Ja ajan mittaan yksinvaltius sitten rappeutui tyranniaksi, mielivallaksi, jossa johtajuus ei enää hyödyttänyt yhteisöä. Sen seurauksena yhteisön yläluokka syrjäytti tyrannin ja pystytti aristokraattisen hallinnon. Aikanaan aristokratia puolestaan rappeutui oligarkiaksi eli korruptoituneeksi harvainvallaksi. Sen paikan otti sitten demokratia, kapinan tai painostuksen tuloksena.  Demokratia vuorostaan rappeutui rähinöinniksi ja riitelyksi eli oklokratiaksi ja sille vastavaikutuksena valtaan nousi tai nostettiin taas yksinvaltias.

Tietysti tuo on jokseenkin kaavamainen esitys eikä historia toteuta mitään kaavaa sellaisenaan, mutta kun historiaa lukee, niin aika paljon tuon tapaisia kehityskulkuja sieltä löytyy.  

- Mikä siinä sitten on terveen ja toimivan hallinromallin ja sen rappeutuneen version ero. 

- Aivan lyhyesti sanottuna, terveessä mallissa vallanpitäjä pyrkii hyödyttämään valtiota ja rappeutuneessa versiossa hyötymään valtiosta. Siinä on eräällä tavalla kyse rakentajan ja ulosmittaajan välisestä erosta. Kysymys on silloin paljolti siitä, minkälainen kulttuuri hallinnossa vallitsee, minkälaisen kulttuuri sinne on pesiytynyt ohjamaan vallankäyttäjien toimintaa. Olaus Petri luonnehtii tuomarinohjeissaan aika hyvin sitä, minkälainen terveen kulttuurin tulisi olla. Ne on tietysti kirjoitettu ohjeeksi tuomareille ne pätevät hyvin myös ohjeeksi muille vallankäyttäjille. Näin hän sanoo:

”Samoin hänen myös tulee muistaa tuomarinviran olevan asetetun yhteisen kansan hyödyksi eikä tuomarin omaksi hyödyksi, ja sen tähden hänen pitää sitä hoitaa yhteiselle kansalle eikä itsellensä hyväksi, vaikka siitä hänelle itselleenkin on hyvää, kun hän sitä oikein toimittaa. Kuitenkin tulee hänen virassansa tavoittaa yhteistä hyvää eikä omaansa. Sillä tuomari on yhteisen kansan tähden eikä yhteinen kansa tuomarin tähden”. 

On siis aivan oikein ja hyväksyttävää, että vallankäyttäjä hyötyy työstään, mutta sen hyödyn pitää tulla sen hyödyn kautta, jota hän toimillaan matkaan saattaa. Tällaista vanhahtavaa ilmaisua käyttääkseni.  

- Tämän päivän tilanne vaikuttaa oikeastaan varsin pahalta. Nykymenossa on huolestuttavan paljon oklokratian piirteitä eikä vain meillä Suomessa tai siellä Trumpin ja wokettajien USA:ssa. Ja tilanne on tämä vain 30 vuotta siitä, kun kirjoitettiin, että demokratian on voittanut ja historia on saapunut päämääräänsä.   

- Demokratian kriisihän tämä on, ei siitä mihinkään pääse, mutta onneksi kriisit eivät aina johda romahdukseen. Ne voivat johtaa myös reformaatioon, ehkä suurempien tai pienempien melskeiden kautta. Meilläkin 1970-luvun taistolaiskautta seurasi 80-luku, joka kuuluu meidän poliittisen historiamme parhaisiin, niin henkisessä kuin taloudellisessakin mielessä. 

- Silloin meidän reformaatiomme matkaan saattajina olivat Neuvostoliiton romahtaminen ja Kekkosen kauden päättyminen. Patoutunut uudistus- ja tervehdyttämistarve pääsivät toteutumaan kun demokratian sairautta tukeneet ja ylläpitäneet toimijat poistuivat näyttämöltä. Vaan mistäpä löytyisi tämän päivän reformaation käynnistävä voima ja ehkä myös tämän päivän Luther. 

Opitaanko edes kantapään kautta

 - Sotilaat kuulemma käyvät aina edellisiä sotia ja poliitikot ratkovat edellisiä kriisejä. Jos ylipäätään ratkovat. 

- Niinhän se taitaa olla. Kun tulee eteen tilanne, jossa täytyy tehdä jotakin, yritetään ensin edellisen kerran opeilla, mutta maailma on muuttunut ja ne opit enää harvoin pätevät sellaisenaan. Historian yleiset lainalaisuudet tietysti pätevät, jos niitä onnistutaan tunnistamaan, mutta vanhojen reseptien kopioiminen sellaisenaan ei juuri koskaan toimi.  Uudet opit sitten opetellaan kantapään kautta. Kriisien väliset tasaiset väliajat yleensä seilataan kuin ajopuu ajan virrassa, ennakoimatta ja suunnittelematta.

- Vähän tuohon malliin tämä EU:kin on toiminut, tai pikemminkin jättänyt toimimatta. Kun Neuvostoliito romahti ja sen aseet ruostuivat, tuudittauduttiin siihen uskoon, että maailmaan on koittanut rauhan aika eikä aseihin eikä armeijoihin enää tarvitse käyttää rahaa. Ja hyvähän se niin olikin niin kauan kuin sitä kesti. Mutta kun Venäjä sitten ryhtyi käyttämään taloutensa resurssit uusien aseiden tekemiseen, armeijan kasvattamiseen ja Neuvostoliitosta irtautuneiden valtioiden takaisin havittelemiseen, EU:n puolella nukuttiin edelleen Ruususen unta eikä suostuttu näkemään, minne ollaan menossa, saati että asiaan olisi reagoitu millään käytännön toimilla. Kyllä siihen Venäjän varustautumiseen olisi pitänyt vastata. Tietysti kaikessa sovussa ja ystävällisyydessä mutta tuotantokapasiteettia kasvattaen ja varastoiden tasosta huolehtien. 

- Mitä oikein meinaat tuolla sovussa ja ystävyydessä varustautumisella. Eikös se ole vähän ristiriitainen juttu. 

- Ehkä mielessä kävi  Teddy Rooseveltin ohje “speak softly but carry a big stick”. Riitaa ei pidä haastaa mutta on pidettävä huoli siitä, että takana on sen verran voimaa, että naapurikin miettii kahteen kertaan, kannattaako ruveta riitaa haastamaan. Se päinvastainen toimintamalli on tietysti se, että pidetään hirmuista meteliä mutta sanojen takana ei sitten olekaan mitään voimaa. Siinä sitten vastapuoli helposti tokaisee, että ”mitäs sä noita naruja heiluttelet, kun ei ole solmujakaan päissä”.        

- Valitettavasti taitaa todellakin olla niin, että Euroopassa tuudittauduttiin siihen uskoon, että onhan NATO ja sen asetuotannosta ja varastojen kerryttämisestä huolehtii USA. Jos siis paha paikka tulee, pyydetään tai ostetaan USA:lta se, mitä tarvitaan, koska sillä kyllä kapasiteettia riittää. Harmillista vain, että silloin ei ole ymmärretty sitä, että kokonaan ulkopuolisen toimittajan varaan jättäytyminen ole koskaan viisasta. Nyt se on sitten nähty, kun on jouduttu huomaamaan, että ei se USA välttämättä olekaan aina niin aina aulis ja luotettava liittolainen, joka kantaa vastuun niistä asioista, joita täällä ei viitsitä itse hoitaa. Eikä asiaa lainkaan helpota, jos se joutuukin tilanteeseen, jossa se katsoo tärkeämmäksi varata suurimman osan kapasiteetistaan Kiinaa vastaan varustautumiseen tai hinnoittelee palvelunsa tähtitieteellisiin lukemiin.

- Tulee mieleen se sanonta, jonka mukaan viisaat osaavat ennakoida, tavan talliaiset oppivat kantapään kautta ja tyhmät eivät opi silloinkaan. Euroopassa oli kyllä tietoa ja oikeastaan nähtiinkin, mihin suuntaan Venäjä on menossa ja mihin suuntaan USA on menossa, mutta se tieto ei vaikuttanut politiikkaan, politiikan tekemiseen, käytännön toimintaan. Puheita kyllä pidettiin, lausuntoja annettiin ja kirjoiteltiin paheksuvia juttuja niin Putinin kuin Trumpinkin touhuista, mutta käytännön politiikassa se ei millään tavoin näkynyt ennakoivana toimintana. Eihän sillä, että puhujapöntöstä lausutaan tai lehtiin kirjoitellaan, että ”tuo on nyt sellaista toimintaa, jota me emme pidä hyvänä emmekä oikeastaan hyväksyttävänäkään” ole mitään merkitystä, jos samalla ei ryhdytä varotoimiin sen varalta, että ne pahalta näyttävät kehityskulut aivan oikeasti toteutuvat. No, tässä sitä nyt ollaan puhtaan kaulan kanssa. Mahtaako tämäkään oppitunti poikia mitään käytännön toimia, joitakin lyhyen aikavälin reaktiivisia toimia mahdollisesti lukuun ottamatta.

- Minkälaisia toimia mahdat miettiä.

- Niitä lyhyen aikavälin reaktiivisia toimia ovat tietysti sellaiset, kuin asetuotantokapasiteetin kasvattaminen, uusien asejärjestelmien kehittäminen ja muut vastaavat sekä rahoituksen järjestäminen tälle kaikelle. Ne ovat kyllä ehdottomasti tarpeellisia asioita ja niiden ympärillä tulee varmasti tapahtumaan yhtä ja toista, mutta kuinka nopeasti ja missä laajuudessa on tietysti oma kysymyksensä. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin ne toimet toteutuvat hitaasti, varovaisesti ja haparoiden. 

Isompi pitkän aikavälin kysymys koskee itseään EU:ta, sen tehtäviä ja luonnetta. Aikoinaan se oli talousyhteisö ja toimi sellaisena jokseenkin siedettävästi, ehkäpä jopa kohtuullisesti. Nyt se yrittää olla jonkinlainen arvoyhteisö, jossa ”yhteisiä arvoja” yritetään tunkea jäsenvaltioille ja kansalaisille von Oben. Siinä on melkoinen totalitarismin maku, vaikka sitä yritetään erilaisin korupuhein peitellä. Taloudellista toimintaa kahlitaan jatkuvasti lisääntyvällä byrokraattisella sääntelyllä, josta se usein mainittu pullonkorkkidirektiivi on hyvä esimerkki. Valtaa kyllä yritetään keskittää Brysseliin, mutta mitä sillä vallalla tehtäisiin, kas siihenpä ei enää olekaan mitään vastauksia eikä piirustuksia, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat järkeviä ja kansalaisia hyödyttäviä. Erilaisia moralisoivia mutta onttoja iskulauseita tietysti löytyy joka lähtöön.

- Kun sinä nyt tuossa pauhaat EU:n synneistä tai ainakin asioista, jotka sellaiseksi näet, mutta mitä sen sitten pitäisi mielestäsi olla?

- EU tai sen tapainen yhtymä on kyllä tarpeellinen, mutta oikeuttaakseen olemassaolonsa sen täytyy toimia jäsenmaidensa ja niiden kansalaisten hyväksi sekä muistaa vanha ohje, ensimmäiset asiat ensin. Kyllä päähuomio pitää kohdistaa tärkeimpiin asioihin ja panokset täytyy käyttää ensi sijassa niihin. Muihin asioihin voidaan paneutua ja käyttää panoksia sen mukaan kuin aikaa ja resursseja riittää. Talous ja turvallisuus ovat perinteisesti olleet ne ensimmäiset ja tärkeimmät asiat, eikä asia ole siitä muuttunut. EU:n pitää siis keskittyä ensi sijassa niihin ja se merkitsee melkoista muutosta nykyiseen menoon. Talouden osalta se ehkä merkitsee jossain mielessä paluuta juurille, siihen aikaan, kun firman nimi oli EEC, mutta turvallisuuden osalta se tarkoittaa ainakin osittain uutta ajattelua. Kun Sauli Niinistö joskus aikoinaan puhui yhteisen eurooppalaisen puolustuksen puolesta, sitä pidettiin silloin vähän outona puheena, koska Euroopan puolustus oli käytännössä Nato, johon Suomi ja Ruotsi tosin eivät silloin kuuluneet. Nyt näyttää kovasti siltä, että tarvitsemme sellaista järjestelyä, jossa Naton eurooppalainen siipi pystyy toimimaan itsenäisesti ilman USA:ta. Ja vastaavanlaisia ohjenuoria tarvitaan myös talouden hoitamiseen. Eurooppa on jäänyt jälkeen niin USA:sta kuin Kiinasta ja ilmeisesti monista muistakin maista niin uuden teknologia kehittämisessä kuin talouskasvussakin. Eurooppa on auttamattomasti jäämässä jälkeen. Ei täällä enää ole varaa tuudittautua siihen kuvitelmaan, että Eurooppa on rikas eikä meitä mikään uhkaa. Tuolta se saattoi näyttään vielä parikymmentä vuotta sitten, mutta ei näytä enää. Maailma on muuttunut sellaisella tavalla, jota täällä ei osattu – tai tahdottu – ennakoida ja nyt sitten täytyy oppia kantapään kautta. Toivottavasti edes siihen pystytään.                           

Öykkäröintiä, uhriutumista ja ruikutusta

 

Eräiden kommenttikirjoittajien kokovartalokuva.

Otsikko voisi yhtä hyvin olla vaikkapa rähinää ja ruikutusta. Vaan mistäpä tämä tyyli harjoittajineen on ”keskustelupalstoille” tullut. Ehkä oikeampi nimitys niille olisikin ”riitelypalstat”. Aikoinaan minulle opetettiin, että asiat voivat riidellä mutta ihmisten ei pidä sitä tehdä. Noilla palstoilla esiintyvän riitelijän kohdalla asia on päinvastoin. Vaikka riitelijä olisi jostain vastapuolen esittämästä asiasta samaakin mieltä, hän kuittaa sen lyhyesti: ”tietysti noin on mutta …” ja sitten hän panee taas rähinävaihteen päälle. Menettely on täsmälleen päinvastainen niille neuvottelutaidon ohjeille, joissa neuvotaan etsimään yhteinen pohja, common ground, ja rakentamaan sen varaan.

Yksi tällaista käytöstä selittävä tekijä on tietysti se vanha toteamus, jonka mukaan ihminen on laumaeläin ja vihollislauman jäsenelle tai sellaiseksi epäillylle täytyy ehdottomasti rähistä. Ja tämän rähinän oikeutus, todelliset tai kuvitellut vihollislauman pahat teot ja sen aiheuttamat kärsimykset tuodaan esiin ja puretaan rähisemällä, uhriutumalla ja ruikuttamalla.   

Primitiiviseen laumakäyttäytymiseen viittaa myös se, että rähisijä saattaa monissa asioissa olla aivan järkevä ja harkitseva mutta kun esille nousee oman lauman tunnusmerkkeihin ja identiteettiin liittyvä teema, harkinta katoaa ja vihollisia nähdään joka kulman takana. Yksi esimerkki tällaisesta teemasta on maahanmuutto ja monikulttuurisuus. Mikä tahansa asiaan liittyvä kriittinen tai epäilevä kommentti aiheuttaa nopeammin kuin äkkiä tapahtuvan aggressiiviseen sävyyn esitetyn persu-leiman läväyttämisen.

Uhriutuminen saa puolestaan suhteellisuudentajun kokonaan katoamaan. Kun toimittaja, joka on jatkuvasti käyttänyt maan suurimman päivälehden tai Ylen resursseja hyökätessään vihollisenaan pitämiään henkilöitä tai vaatimattomilla resursseilla toimivia vaihtoehtomedioita vastaan nostaakseen näitä vastaan ajojahteja niin he nostavat surkean valituksen, kun nämä hyökkäyksen kohteeksi joutuneet vähäiset toimijat maksavat omien vaatimattomien resurssiensa puitteissa samalla mitalla takaisin.

Tuossa aikaisemmin käytin termiä keskustelupalsta. Keskustelusta ei kuitenkaan riitelijän tapauksessa ole kysymys, ei edes väittelystä. Keskustelijat ovat joistakin asioita samaa mieltä, joistakin eri mieltä. Yleensä keskustelussa tietyllä tavalla etsitään konsensusta eli niitä asioita, joista voidaan löytää yhteisymmärrys, ehkä jopa muodostaa yhteisesti hyväksyttävä näkemys. Riitelijän tapauksessa puolestaan ei ole kyse keskustelusta, ei edes sellaisesta väittelystä, jossa tähdätään oman näkemyksen oikeaksi osoittamiseen. Väittelyssä on kyse argumenttien kilpailusta ja vastapuolen argumentit ensinnäkin huomioidaan ja niiden pätevyys hyväksytään silloin kun siihen on objektiivinen peruste. Riitelijöille puolestaan erimielisyys on tavoite sinänsä. Vastapuolen argumentteja ei huomioida lainkaan, jos ne ovat päteviä. Ne huomioidaan vain silloin, jos niihin voidaan kohdistaa vastaväitteitä. Päteviin argumentteihin vastataan hyppäämällä kokonaan jotakin muuta asiaa koskeviin väitteisiin. Samaa menetelmää käytetään myös silloin, kun riitelijän väite on osoitettu vääräksi. Väärän väitteen kumoaminen yksinkertaisesti jätetään huomiotta ja esitetään joku muu uusi väite. Tarkoituksenahan on pelkkä repiminen.

Kommenteissa on aina luettavissa kaksi asiaa se, mitä kirjoittaja yrittää sanoa ja se, mitä kirjoitus kertoo kirjoittajasta. Riitelijän tapauksessa kirjoitus kertoo kirjoittajasta sellaisia asioita, että huomiota ei maksa vaivaa kiinnittää siihen, mitä hän yrittää sanoa. Niissä ympyröissä, joissa ihmiset tapaavat nokikkain, riitelijät huomaavat varsin pian, että kukaan ei viitsi heitä kuunnella ja palautteena vuodatuksiin tulee neuvo olla höpöttämättä niitä iänikuisia marinoita ja rähinöitä. Kommenttipalstat puolestaan ovat sellaista yksisuuntaista viestintää, jossa tämä palautesysteemi ei toimi. Jos riitelijä saa jotakin palautetta hän vain innostuu ja äityy kahta kauheampaan rähinöintiin, kun kerrankin joku on vaivautunut hänen rähinänsä huomioimaan. Niinpä kommenttipalsta täyttyvät niille spämmätystä verbaalisesta rikkaruohosta varsinkin, kun monet moderointisysteemit näyttävät toimivan sillä periaatteella, että ne hyväksyvät akanat mutta karsivat jyvät. Onneksi avun tähän roskaongelmaan tuo silmä, joka on sellainen salamaakin nopeampi automaattisysteemi, joka osaa tunnistaa riitelijän nimimerkin ja ohittaa kommentin jo ennen kuin se ennättää päästä tietoiseen tajuntaan.                     

Marshall McLuhan aikoinaan 1960-luvulla lanseerasi käsitteen maailmankylä, jolla hän tarkoitti maailmaa, jossa helpottuneet kommunikointikeinot ovat tehneet välimatkoista merkityksettömiä. Nykyisin termi liitetään yleensä Internettiin ja someen. Nykyisin myös näyttää huolestuttavassa määrin siltä, että tämä maailmankylä on Hölmölän kylä.

Tuumailua poliittisesta keskustelusta

 

Muinaiset kreikkalaiset tunnistivat kolme oikeutettua hallitsemisen muotoa, jotka olivat kuningasvalta, aristokratia ja demokratia. Kuninkaan valta tarkoitti valistunutta yksivaltiutta, aristokratia valistuneen eliitin valtaa ja demokratia järkevää kansanvaltaa. Niiden vastinpareina oli kolme huonoa hallitsemisen tapaa, jotka olivat tyrannia eli tyrannin harjoittama hirmuvalta, oligarkia eli korruptoitunut harvainvalta ja oklokratia eli rähinöivän katurahvaan sekasortoinen mielivalta.

Kun puhutaan, että joku hallinto on hyvä tai huono, on tietysti syytä määritellä, miltä se tarkoittaa eli millä perusteilla joku hallinto on hyvä tai huono. Täytyy siis määritellä jonkinlainen hallinnon paradigma. Utilitaristit käyttivät ilmaisua ”mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman suurelle osalle kansasta”. Nykyisin tähän lienee syytä lisätä maininta hyvinvoinnin kestävyydestä, jolloin muotoilu olisi ”mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla” tai ”mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin henkistä kuin aineellistakin, mahdollisimman suurelle osalla väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”. Hallinnon onnistumisen kriteerejä ovat silloin henkinen ja aineellinen hyvinvointi, turvallisuus ja oikeudenmukaisuus. Luetteloa hallinnon onnistumisen tunnusmerkeistä voi tietysti jatkaakin ja kun asiasta keskustellaan, uusia ominaisuuksia yleensä halutaankin lisätä enemmän ja vähemmän. Käytännössä lisättäväksi ehdotettavat piirteet tuntuvat useimmiten sisältyvän noihin edellisiin.

Onko moisten asioiden pohdiskelussa sitten mitään mieltä vai onko se vain turhanaikaista teoretisointia ja vatvomista. Tällaisen tavallisen kansalaisen mietiskelyt tietysti taitavat vaikuttaa maailman menoon perin vähän, mutta politiikan perusteiden muistaminen voi vaikuttaa siihen, että ei sorru menemään joka tuulen mukaan ja seuraamaan suurimman hälyn pitäjää ja kommenttikenttiinkin tulee kirjoitettua vähän punnitumpaa tekstiä. Julkisen keskustelun tasolle tuo politiikan juurille palaaminen kyllä tekisi yleisesti ottaen hyvää ja politiikassa toimivien vaikuttajien keskustelun tasolle erityisesti. Aina voi myös toivoa sitä, että keskustelun tason paraneminen johtaisi myös päätöksenteon tason paranemiseen.

Nykyisen poliittisen keskustelun, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, ikävä puoli tuntuu nykyisin olevan se, että se rajautuu vastakkainasetteluun ja syyttelyyn, mikä kapeuttaa puheenvuorot pelkkään dikotomiseen puolesta-vai-vastaan ja kenen joukossa seisot jankkaamiseen, mikä puolestaan halvaannuttaa ajattelun ja estää toimivien ratkaisujen etsimisen, löytämisestä nyt puhumattakaan. Ajatus siitä, että keskustelun palaamisesta juurille eli politiikan teon tavoitteisiin saattaisi koitua jotakin hyvääkin voi tietysti olla toiveajattelua. Kuitenkin olen sen verran optimisti, että uskon, että yleisistä politiikan tavoitteista on yleensä helpompi löytää ainakin suurin piirtein yhteisesti hyväksyttävä näkemys kuin siinä pelkässä kiistakysymyksiin rajoittuvassa riitelyssä, jossa kiistan aiheita ei mitenkään peilata eikä sidota yleisempiin tavoitteisiin. Jokseenkin kaikkihan ilmoittavat päämääräkseen esimerkiksi onnellisuuden ja hyvinvoinnin tuottamisen. Erimielisyyksiä on paljon helpompi käsitellä silloin, kun ne eivät koske päämääriä vaan keinoja. Silloin kysymys on erilaisten ratkaisujen toimivuudesta ja vaikuttavuudesta, joka puolestaan on rationaalisesti käsiteltävissä oleva asia. Silloin kun on olemassa tavoitteita koskeva yhteinen pohja ja erimielisyyksien käsittelylle on rationaalinen perusta, argumentaation tasollakin on taipumus nousta ja aggressioiden tasolla laskea. Luonnollisesti tämä vaatii osapuolilta sekä pragmaattista asennetta että älyllistä ja muutakin rehellisyyttä.

Demokratiassa väittelyiden erotuomarina ovat kansalaiset. Heidän tehtävänsä on päättää, ketkä pääsevät tekemään heitä koskevia päätöksiä. He päättävät, kenen argumentit ovat uskottavimpia ja kuka vaikuttaa luotettavimmalta. Heidän tehtävänään on evätä kannatuksensa niiltä, jotka pyrkivät haastamaan riitaa, jotka esittävät epärehellisiä väitteitä ja kulkevat ketunhäntä kainalossa. Ja he viime kädessä ratkaisevat sen, vallitseeko maassa demokratia vai oklokratia. Historia puolestaan opettaa, että oklokratia on jokseenkin poikkeuksetta ollut lyhytaikainen välivaihe, jota seuraa itsevaltius, joka jokseenkin poikkeuksetta on osoittautunut tyranniaksi.