Tuumailua poliittisesta keskustelusta

 

Muinaiset kreikkalaiset tunnistivat kolme oikeutettua hallitsemisen muotoa, jotka olivat kuningasvalta, aristokratia ja demokratia. Kuninkaan valta tarkoitti valistunutta yksivaltiutta, aristokratia valistuneen eliitin valtaa ja demokratia järkevää kansanvaltaa. Niiden vastinpareina oli kolme huonoa hallitsemisen tapaa, jotka olivat tyrannia eli tyrannin harjoittama hirmuvalta, oligarkia eli korruptoitunut harvainvalta ja oklokratia eli rähinöivän katurahvaan sekasortoinen mielivalta.

Kun puhutaan, että joku hallinto on hyvä tai huono, on tietysti syytä määritellä, miltä se tarkoittaa eli millä perusteilla joku hallinto on hyvä tai huono. Täytyy siis määritellä jonkinlainen hallinnon paradigma. Utilitaristit käyttivät ilmaisua ”mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman suurelle osalle kansasta”. Nykyisin tähän lienee syytä lisätä maininta hyvinvoinnin kestävyydestä, jolloin muotoilu olisi ”mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla” tai ”mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin henkistä kuin aineellistakin, mahdollisimman suurelle osalla väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”. Hallinnon onnistumisen kriteerejä ovat silloin henkinen ja aineellinen hyvinvointi, turvallisuus ja oikeudenmukaisuus. Luetteloa hallinnon onnistumisen tunnusmerkeistä voi tietysti jatkaakin ja kun asiasta keskustellaan, uusia ominaisuuksia yleensä halutaankin lisätä enemmän ja vähemmän. Käytännössä lisättäväksi ehdotettavat piirteet tuntuvat useimmiten sisältyvän noihin edellisiin.

Onko moisten asioiden pohdiskelussa sitten mitään mieltä vai onko se vain turhanaikaista teoretisointia ja vatvomista. Tällaisen tavallisen kansalaisen mietiskelyt tietysti taitavat vaikuttaa maailman menoon perin vähän, mutta politiikan perusteiden muistaminen voi vaikuttaa siihen, että ei sorru menemään joka tuulen mukaan ja seuraamaan suurimman hälyn pitäjää ja kommenttikenttiinkin tulee kirjoitettua vähän punnitumpaa tekstiä. Julkisen keskustelun tasolle tuo politiikan juurille palaaminen kyllä tekisi yleisesti ottaen hyvää ja politiikassa toimivien vaikuttajien keskustelun tasolle erityisesti. Aina voi myös toivoa sitä, että keskustelun tason paraneminen johtaisi myös päätöksenteon tason paranemiseen.

Nykyisen poliittisen keskustelun, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, ikävä puoli tuntuu nykyisin olevan se, että se rajautuu vastakkainasetteluun ja syyttelyyn, mikä kapeuttaa puheenvuorot pelkkään dikotomiseen puolesta-vai-vastaan ja kenen joukossa seisot jankkaamiseen, mikä puolestaan halvaannuttaa ajattelun ja estää toimivien ratkaisujen etsimisen, löytämisestä nyt puhumattakaan. Ajatus siitä, että keskustelun palaamisesta juurille eli politiikan teon tavoitteisiin saattaisi koitua jotakin hyvääkin voi tietysti olla toiveajattelua. Kuitenkin olen sen verran optimisti, että uskon, että yleisistä politiikan tavoitteista on yleensä helpompi löytää ainakin suurin piirtein yhteisesti hyväksyttävä näkemys kuin siinä pelkässä kiistakysymyksiin rajoittuvassa riitelyssä, jossa kiistan aiheita ei mitenkään peilata eikä sidota yleisempiin tavoitteisiin. Jokseenkin kaikkihan ilmoittavat päämääräkseen esimerkiksi onnellisuuden ja hyvinvoinnin tuottamisen. Erimielisyyksiä on paljon helpompi käsitellä silloin, kun ne eivät koske päämääriä vaan keinoja. Silloin kysymys on erilaisten ratkaisujen toimivuudesta ja vaikuttavuudesta, joka puolestaan on rationaalisesti käsiteltävissä oleva asia. Silloin kun on olemassa tavoitteita koskeva yhteinen pohja ja erimielisyyksien käsittelylle on rationaalinen perusta, argumentaation tasollakin on taipumus nousta ja aggressioiden tasolla laskea. Luonnollisesti tämä vaatii osapuolilta sekä pragmaattista asennetta että älyllistä ja muutakin rehellisyyttä.

Demokratiassa väittelyiden erotuomarina ovat kansalaiset. Heidän tehtävänsä on päättää, ketkä pääsevät tekemään heitä koskevia päätöksiä. He päättävät, kenen argumentit ovat uskottavimpia ja kuka vaikuttaa luotettavimmalta. Heidän tehtävänään on evätä kannatuksensa niiltä, jotka pyrkivät haastamaan riitaa, jotka esittävät epärehellisiä väitteitä ja kulkevat ketunhäntä kainalossa. Ja he viime kädessä ratkaisevat sen, vallitseeko maassa demokratia vai oklokratia. Historia puolestaan opettaa, että oklokratia on jokseenkin poikkeuksetta ollut lyhytaikainen välivaihe, jota seuraa itsevaltius, joka jokseenkin poikkeuksetta on osoittautunut tyranniaksi.