- Olet joskus ollut sitä mieltä, että demokratia on paras hallintomalli. Vieläkö olet samaa mieltä?
- Oikeastaan olen, ja olen sen valmis perustelemaankin, mutta olen kyllä tullut epäileväksi sen suhteen, että kykeneekö demokratia puolustamaan itseään, olemassaoloaan ja toimintakykyään.
- Tuo demokratian toimintakyvyn mainitseminen tuntuisi kaipaavan vähän lisää selitystä.
- Sen esille nostaminen ehkä selittyy parhaiten sen vastakohdan kautta. Sellainen hallinto, joka ei kykene määrittelemään, asettamaan eikä toteuttamaan päämääriään vaan pikemminkin ajelehtii, ajautuu, sekoilee ja törmäilee, on toimintakyvytön. Toimintakyvytön hallinto ei voi olla hyvä hallinto. Ei mikään hallintomalli tietenkään toimi niin sujuvasti, etteikö kaikenlaisia ongelmia, häiriöitä ja turbulenssia ainakin joskus esiintyisi, mutta toimintakykyinen hallinto kykenee reagoimaan hallitusti erilaisiin ristiriitatilanteisiin, yllätyksiin ja ympäristössä tapahtuviin muutoksiin.
- Olisiko tuossa sellainen taka-ajatus, että vaikka hallinto olisi muodoiltaan demokraattinen ei kykenisi hallittuun toimintaan, sitä ei oikeastaan voisi nimittää demokraattiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä.
- Ymmärrät aivan oikein. Sellainen hallinto, jossa kansalaiset kyllä osallistuvat ja vaikuttavat, mutta joka ei kuitenkaan toimi, ei ole oikeastaan demokratia vaan oklokratia, siis sellainen hallintomalli, jossa valta on rettelöivillä väkijoukolla ja riitelevillä kuppikunnilla, jotka eivät ota vastuuta yhteiskunnan toimivuudesta vaan pyrkivät ainoastaan ajamaan omia hetkellisiä intressejään ja mielihalujaan. Ei mikään hallintomalli ole itseisarvoisesti ainoa oikea, vaan niiden hyvyys tai huonous riippuu siitä, kuinka hyvin ne toimivat ja millaisia tuloksia ne saavat aikaan. Tulosten osalta demokraattisella mallilla, silloin kun se toimii, on esitettävänään hyvät näytöt. Muinaisen Kreikan kukoistukseen nousu perustui olennaisilta osiltaan Ateenan ja muiden kaupunkivaltioiden demokratiaan. Rooman nousun perustana oli Rooman tasavalta ja sen instituutiot, jotka säilyivät pitkälti keisarivallan aikaankin. Uudella ajalla USA:n ja Englannin nousu sekä talouden että maailman politiikan johtaviksi valtioiksi perustui demokratiaan. Tieteen kehitysloikat ovat tapahtuneet pääosin demokraattisissa ympäristöissä. Maailman onnellisimmat ja vauraimmat valtiot ovat jokseenkin poikkeuksetta demokratioita.
- Kuitenkin demokratia tuntuu nyt olevan kriisissä. Lehdistö kirjoittelee nykyisin paljon siitä, demokratiaa uhkaa äärioikeiston nousu.
- Ei se lehdistö aivan täysin väärässä ole äärioikeiston uhkasta puhuessaan, mutta se on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa, sillä se välttelee visusti ongelmien perimmäisten syiden huomaamista ja kauhistelee vain mahdollisesti uhkaamassa olevia seurauksia. Historiallisesti katsoen uhka demokratialle on kuitenkin useimmiten, ellei suorastaan aina, tullut vasemmalta. Kehitys on käynyt niin, että vasemmisto on ensin irtisanoutunut niistä pelisäännöistä, jota demokratian toimivuus edellyttää, rikkonut demokraattisen hallinnon toimintakyvyn, saattanut se sekasortoiseen tilaan ja reaktiona siihen on sitten ollut yksinvaltius. Niin kävi Ranskan vallankumouksessa, jossa jakobiinit ensin panivat hyrskyn myrskyn ja reaktiona siihen oli Napoleon. Niin kävi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Italiassa, jossa vasemmisto hulinointi esti hallinnon toimimisen ja reaktiona siihen oli Mussolini. Samoin kävi myös ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa, jossa vasemmiston rettelöinti halvautti Weimarin Saksan hallintokoneiston ja reaktiona tähän oli Hitler. Niin oikeastaan kävi ensimmäisen maailmansodan aikana myös Venäjällä, jossa bolsevikkien harjoittama sabotointi ja myyräntyö esti demokraattisen hallinnon pystyttämisyrityksen. Venäjän tapauksessa yksivaltiaaksi tuli bolsevikki Lenin ja hänen seuraajansa Stalin.
Tässä on varmaan syytä todeta, että oikeisto ja vasemmistotermejä heitellään niin mielivaltaisesti, että ne eivät oikeastaan määrittele paljon mitään, eivätkä ehkä ole sisällöltäänkään kovin hyvin toisistaan erotettavissa. Olennainen asia on oikeastaan yksinvaltius, diktatuuri. Samantapaisia piirteitä kuin noissa edellä mainituissa tapauksissa on nähtävissä myös tämän päivän USA:n kehityksessä. Vastavaikutuksena erilaisten woketusporukoiden melskaamiselle presidentiksi äänestettiin Trump, jonka touhuissa on vahvoja oireita siitä, että hän haluaisi tehdä Aatut. Niinpä vanhan kunnon Polybioksen poliittinen teoria näyttäisi toteutuvan melkeinpä hämmästyttävän hyvin.
- Polybios oli niitä muinaisia kreikkalaisia, eikös niin?
- Aivan niin. Polybios (203 – 118 eaa) oli hellenistisellä kaudella elänyt historioitsija, jonka mukaan mikään hallintomuoto ei ole pysyvä vaan niiden välillä tapahtuu syklinen vaihtelu. Lyhyesti esitettynä ja kovasti yksinkertaistaen hänen näkemyksensä mukaan hallintomallit alkoivat alun perin kehittyä siitä, että ihmisyhteisöt valitsivat itselleen johtajan, laumanjohtajan, tai joku lauman jäsenistä hankkiutui sellaiseen asemaan. Ajan mittaan johtaja lujitti valtansa yksivaltiudeksi. Ja ajan mittaan yksinvaltius sitten rappeutui tyranniaksi, mielivallaksi, jossa johtajuus ei enää hyödyttänyt yhteisöä. Sen seurauksena yhteisön yläluokka syrjäytti tyrannin ja pystytti aristokraattisen hallinnon. Aikanaan aristokratia puolestaan rappeutui oligarkiaksi eli korruptoituneeksi harvainvallaksi. Sen paikan otti sitten demokratia, kapinan tai painostuksen tuloksena. Demokratia vuorostaan rappeutui rähinöinniksi ja riitelyksi eli oklokratiaksi ja sille vastavaikutuksena valtaan nousi tai nostettiin taas yksinvaltias.
Tietysti tuo on jokseenkin kaavamainen esitys eikä historia toteuta mitään kaavaa sellaisenaan, mutta kun historiaa lukee, niin aika paljon tuon tapaisia kehityskulkuja sieltä löytyy.
- Mikä siinä sitten on terveen ja toimivan hallinromallin ja sen rappeutuneen version ero.
- Aivan lyhyesti sanottuna, terveessä mallissa vallanpitäjä pyrkii hyödyttämään valtiota ja rappeutuneessa versiossa hyötymään valtiosta. Siinä on eräällä tavalla kyse rakentajan ja ulosmittaajan välisestä erosta. Kysymys on silloin paljolti siitä, minkälainen kulttuuri hallinnossa vallitsee, minkälaisen kulttuuri sinne on pesiytynyt ohjamaan vallankäyttäjien toimintaa. Olaus Petri luonnehtii tuomarinohjeissaan aika hyvin sitä, minkälainen terveen kulttuurin tulisi olla. Ne on tietysti kirjoitettu ohjeeksi tuomareille ne pätevät hyvin myös ohjeeksi muille vallankäyttäjille. Näin hän sanoo:
”Samoin hänen myös tulee muistaa tuomarinviran olevan asetetun yhteisen kansan hyödyksi eikä tuomarin omaksi hyödyksi, ja sen tähden hänen pitää sitä hoitaa yhteiselle kansalle eikä itsellensä hyväksi, vaikka siitä hänelle itselleenkin on hyvää, kun hän sitä oikein toimittaa. Kuitenkin tulee hänen virassansa tavoittaa yhteistä hyvää eikä omaansa. Sillä tuomari on yhteisen kansan tähden eikä yhteinen kansa tuomarin tähden”.
On siis aivan oikein ja hyväksyttävää, että vallankäyttäjä hyötyy työstään, mutta sen hyödyn pitää tulla sen hyödyn kautta, jota hän toimillaan matkaan saattaa. Tällaista vanhahtavaa ilmaisua käyttääkseni.
- Tämän päivän tilanne vaikuttaa oikeastaan varsin pahalta. Nykymenossa on huolestuttavan paljon oklokratian piirteitä eikä vain meillä Suomessa tai siellä Trumpin ja wokettajien USA:ssa. Ja tilanne on tämä vain 30 vuotta siitä, kun kirjoitettiin, että demokratian on voittanut ja historia on saapunut päämääräänsä.
- Demokratian kriisihän tämä on, ei siitä mihinkään pääse, mutta onneksi kriisit eivät aina johda romahdukseen. Ne voivat johtaa myös reformaatioon, ehkä suurempien tai pienempien melskeiden kautta. Meilläkin 1970-luvun taistolaiskautta seurasi 80-luku, joka kuuluu meidän poliittisen historiamme parhaisiin, niin henkisessä kuin taloudellisessakin mielessä.
- Silloin meidän reformaatiomme matkaan saattajina olivat Neuvostoliiton romahtaminen ja Kekkosen kauden päättyminen. Patoutunut uudistus- ja tervehdyttämistarve pääsivät toteutumaan kun demokratian sairautta tukeneet ja ylläpitäneet toimijat poistuivat näyttämöltä. Vaan mistäpä löytyisi tämän päivän reformaation käynnistävä voima ja ehkä myös tämän päivän Luther.
