Öykkäröintiä, uhriutumista ja ruikutusta

 

Eräiden kommenttikirjoittajien kokovartalokuva.

Otsikko voisi yhtä hyvin olla vaikkapa rähinää ja ruikutusta. Vaan mistäpä tämä tyyli harjoittajineen on ”keskustelupalstoille” tullut. Ehkä oikeampi nimitys niille olisikin ”riitelypalstat”. Aikoinaan minulle opetettiin, että asiat voivat riidellä mutta ihmisten ei pidä sitä tehdä. Noilla palstoilla esiintyvän riitelijän kohdalla asia on päinvastoin. Vaikka riitelijä olisi jostain vastapuolen esittämästä asiasta samaakin mieltä, hän kuittaa sen lyhyesti: ”tietysti noin on mutta …” ja sitten hän panee taas rähinävaihteen päälle. Menettely on täsmälleen päinvastainen niille neuvottelutaidon ohjeille, joissa neuvotaan etsimään yhteinen pohja, common ground, ja rakentamaan sen varaan.

Yksi tällaista käytöstä selittävä tekijä on tietysti se vanha toteamus, jonka mukaan ihminen on laumaeläin ja vihollislauman jäsenelle tai sellaiseksi epäillylle täytyy ehdottomasti rähistä. Ja tämän rähinän oikeutus, todelliset tai kuvitellut vihollislauman pahat teot ja sen aiheuttamat kärsimykset tuodaan esiin ja puretaan rähisemällä, uhriutumalla ja ruikuttamalla.   

Primitiiviseen laumakäyttäytymiseen viittaa myös se, että rähisijä saattaa monissa asioissa olla aivan järkevä ja harkitseva mutta kun esille nousee oman lauman tunnusmerkkeihin ja identiteettiin liittyvä teema, harkinta katoaa ja vihollisia nähdään joka kulman takana. Yksi esimerkki tällaisesta teemasta on maahanmuutto ja monikulttuurisuus. Mikä tahansa asiaan liittyvä kriittinen tai epäilevä kommentti aiheuttaa nopeammin kuin äkkiä tapahtuvan aggressiiviseen sävyyn esitetyn persu-leiman läväyttämisen.

Uhriutuminen saa puolestaan suhteellisuudentajun kokonaan katoamaan. Kun toimittaja, joka on jatkuvasti käyttänyt maan suurimman päivälehden tai Ylen resursseja hyökätessään vihollisenaan pitämiään henkilöitä tai vaatimattomilla resursseilla toimivia vaihtoehtomedioita vastaan nostaakseen näitä vastaan ajojahteja niin he nostavat surkean valituksen, kun nämä hyökkäyksen kohteeksi joutuneet vähäiset toimijat maksavat omien vaatimattomien resurssiensa puitteissa samalla mitalla takaisin.

Tuossa aikaisemmin käytin termiä keskustelupalsta. Keskustelusta ei kuitenkaan riitelijän tapauksessa ole kysymys, ei edes väittelystä. Keskustelijat ovat joistakin asioita samaa mieltä, joistakin eri mieltä. Yleensä keskustelussa tietyllä tavalla etsitään konsensusta eli niitä asioita, joista voidaan löytää yhteisymmärrys, ehkä jopa muodostaa yhteisesti hyväksyttävä näkemys. Riitelijän tapauksessa puolestaan ei ole kyse keskustelusta, ei edes sellaisesta väittelystä, jossa tähdätään oman näkemyksen oikeaksi osoittamiseen. Väittelyssä on kyse argumenttien kilpailusta ja vastapuolen argumentit ensinnäkin huomioidaan ja niiden pätevyys hyväksytään silloin kun siihen on objektiivinen peruste. Riitelijöille puolestaan erimielisyys on tavoite sinänsä. Vastapuolen argumentteja ei huomioida lainkaan, jos ne ovat päteviä. Ne huomioidaan vain silloin, jos niihin voidaan kohdistaa vastaväitteitä. Päteviin argumentteihin vastataan hyppäämällä kokonaan jotakin muuta asiaa koskeviin väitteisiin. Samaa menetelmää käytetään myös silloin, kun riitelijän väite on osoitettu vääräksi. Väärän väitteen kumoaminen yksinkertaisesti jätetään huomiotta ja esitetään joku muu uusi väite. Tarkoituksenahan on pelkkä repiminen.

Kommenteissa on aina luettavissa kaksi asiaa se, mitä kirjoittaja yrittää sanoa ja se, mitä kirjoitus kertoo kirjoittajasta. Riitelijän tapauksessa kirjoitus kertoo kirjoittajasta sellaisia asioita, että huomiota ei maksa vaivaa kiinnittää siihen, mitä hän yrittää sanoa. Niissä ympyröissä, joissa ihmiset tapaavat nokikkain, riitelijät huomaavat varsin pian, että kukaan ei viitsi heitä kuunnella ja palautteena vuodatuksiin tulee neuvo olla höpöttämättä niitä iänikuisia marinoita ja rähinöitä. Kommenttipalstat puolestaan ovat sellaista yksisuuntaista viestintää, jossa tämä palautesysteemi ei toimi. Jos riitelijä saa jotakin palautetta hän vain innostuu ja äityy kahta kauheampaan rähinöintiin, kun kerrankin joku on vaivautunut hänen rähinänsä huomioimaan. Niinpä kommenttipalsta täyttyvät niille spämmätystä verbaalisesta rikkaruohosta varsinkin, kun monet moderointisysteemit näyttävät toimivan sillä periaatteella, että ne hyväksyvät akanat mutta karsivat jyvät. Onneksi avun tähän roskaongelmaan tuo silmä, joka on sellainen salamaakin nopeampi automaattisysteemi, joka osaa tunnistaa riitelijän nimimerkin ja ohittaa kommentin jo ennen kuin se ennättää päästä tietoiseen tajuntaan.                     

Marshall McLuhan aikoinaan 1960-luvulla lanseerasi käsitteen maailmankylä, jolla hän tarkoitti maailmaa, jossa helpottuneet kommunikointikeinot ovat tehneet välimatkoista merkityksettömiä. Nykyisin termi liitetään yleensä Internettiin ja someen. Nykyisin myös näyttää huolestuttavassa määrin siltä, että tämä maailmankylä on Hölmölän kylä.

Tuumailua poliittisesta keskustelusta

 

Muinaiset kreikkalaiset tunnistivat kolme oikeutettua hallitsemisen muotoa, jotka olivat kuningasvalta, aristokratia ja demokratia. Kuninkaan valta tarkoitti valistunutta yksivaltiutta, aristokratia valistuneen eliitin valtaa ja demokratia järkevää kansanvaltaa. Niiden vastinpareina oli kolme huonoa hallitsemisen tapaa, jotka olivat tyrannia eli tyrannin harjoittama hirmuvalta, oligarkia eli korruptoitunut harvainvalta ja oklokratia eli rähinöivän katurahvaan sekasortoinen mielivalta.

Kun puhutaan, että joku hallinto on hyvä tai huono, on tietysti syytä määritellä, miltä se tarkoittaa eli millä perusteilla joku hallinto on hyvä tai huono. Täytyy siis määritellä jonkinlainen hallinnon paradigma. Utilitaristit käyttivät ilmaisua ”mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman suurelle osalle kansasta”. Nykyisin tähän lienee syytä lisätä maininta hyvinvoinnin kestävyydestä, jolloin muotoilu olisi ”mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla” tai ”mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin henkistä kuin aineellistakin, mahdollisimman suurelle osalla väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”. Hallinnon onnistumisen kriteerejä ovat silloin henkinen ja aineellinen hyvinvointi, turvallisuus ja oikeudenmukaisuus. Luetteloa hallinnon onnistumisen tunnusmerkeistä voi tietysti jatkaakin ja kun asiasta keskustellaan, uusia ominaisuuksia yleensä halutaankin lisätä enemmän ja vähemmän. Käytännössä lisättäväksi ehdotettavat piirteet tuntuvat useimmiten sisältyvän noihin edellisiin.

Onko moisten asioiden pohdiskelussa sitten mitään mieltä vai onko se vain turhanaikaista teoretisointia ja vatvomista. Tällaisen tavallisen kansalaisen mietiskelyt tietysti taitavat vaikuttaa maailman menoon perin vähän, mutta politiikan perusteiden muistaminen voi vaikuttaa siihen, että ei sorru menemään joka tuulen mukaan ja seuraamaan suurimman hälyn pitäjää ja kommenttikenttiinkin tulee kirjoitettua vähän punnitumpaa tekstiä. Julkisen keskustelun tasolle tuo politiikan juurille palaaminen kyllä tekisi yleisesti ottaen hyvää ja politiikassa toimivien vaikuttajien keskustelun tasolle erityisesti. Aina voi myös toivoa sitä, että keskustelun tason paraneminen johtaisi myös päätöksenteon tason paranemiseen.

Nykyisen poliittisen keskustelun, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, ikävä puoli tuntuu nykyisin olevan se, että se rajautuu vastakkainasetteluun ja syyttelyyn, mikä kapeuttaa puheenvuorot pelkkään dikotomiseen puolesta-vai-vastaan ja kenen joukossa seisot jankkaamiseen, mikä puolestaan halvaannuttaa ajattelun ja estää toimivien ratkaisujen etsimisen, löytämisestä nyt puhumattakaan. Ajatus siitä, että keskustelun palaamisesta juurille eli politiikan teon tavoitteisiin saattaisi koitua jotakin hyvääkin voi tietysti olla toiveajattelua. Kuitenkin olen sen verran optimisti, että uskon, että yleisistä politiikan tavoitteista on yleensä helpompi löytää ainakin suurin piirtein yhteisesti hyväksyttävä näkemys kuin siinä pelkässä kiistakysymyksiin rajoittuvassa riitelyssä, jossa kiistan aiheita ei mitenkään peilata eikä sidota yleisempiin tavoitteisiin. Jokseenkin kaikkihan ilmoittavat päämääräkseen esimerkiksi onnellisuuden ja hyvinvoinnin tuottamisen. Erimielisyyksiä on paljon helpompi käsitellä silloin, kun ne eivät koske päämääriä vaan keinoja. Silloin kysymys on erilaisten ratkaisujen toimivuudesta ja vaikuttavuudesta, joka puolestaan on rationaalisesti käsiteltävissä oleva asia. Silloin kun on olemassa tavoitteita koskeva yhteinen pohja ja erimielisyyksien käsittelylle on rationaalinen perusta, argumentaation tasollakin on taipumus nousta ja aggressioiden tasolla laskea. Luonnollisesti tämä vaatii osapuolilta sekä pragmaattista asennetta että älyllistä ja muutakin rehellisyyttä.

Demokratiassa väittelyiden erotuomarina ovat kansalaiset. Heidän tehtävänsä on päättää, ketkä pääsevät tekemään heitä koskevia päätöksiä. He päättävät, kenen argumentit ovat uskottavimpia ja kuka vaikuttaa luotettavimmalta. Heidän tehtävänään on evätä kannatuksensa niiltä, jotka pyrkivät haastamaan riitaa, jotka esittävät epärehellisiä väitteitä ja kulkevat ketunhäntä kainalossa. Ja he viime kädessä ratkaisevat sen, vallitseeko maassa demokratia vai oklokratia. Historia puolestaan opettaa, että oklokratia on jokseenkin poikkeuksetta ollut lyhytaikainen välivaihe, jota seuraa itsevaltius, joka jokseenkin poikkeuksetta on osoittautunut tyranniaksi.